Se kun vaan tyytyi riehumaan hullun lailla ja kiusaamaan kissoja tai vanhempaa koiraa. Sitten yhtenä päivänä kotiin tullessani löysin sohvan koristetyynyt hakkeena olohuoneen lattialta ja ison koiran valjaat 3cm pätkissä leviteltynä pitkin huushollia. Kurkistin pennun suuhun… ai niin, tämäkin vielä. No nyt se vaihtaa hampaitaan! Eikun siltä seisomalta eläinkauppaan mättämään pussiin puruluita ja possunkorvia ja sian saparoita ja muita vastaavia kaluttavia niin paljon kuin sinne mahtui ja takaisin kotiin kumoamaan ne lattialle. Pure siitä jos ikeniä kutittaa!

Vaan eipä ne vetäneet vertoja kodin irtaimistolle. Kengistä puhumattakaan. Miten ihmeessä nuo muuten osaavat syödä vain toisen parin kengistä ja jättää toisen koskematta? Sohvatyynyjä oli vissiin kiva pilkkoa, sillä sitä harrastettiin kahden viikon ajan päivittäin. Onneksi kuitenkin vain koristetyynyjä. Itse sohvaan ei ole vielä kajottu (koputtaa puuta). Likapyykkejä pitää kannella ympäriinsä sen jälkeen kun pyykkikori on ensin kaadettu. Edes ilmastointiteippi ei pidättele vaan kansi on saatu aina auki. Miten se tekee sen?! Niin ja sängynpeiton reunoihin ilmestyi päivä päivältä enemmän revinnäiskoristeita, samoin verhoihin. Viherkasvien lehdetkin saivat osansa. Onneksi nämä tuhotyöt ovat jo taakse jäänyttä elämää. Kiitos ihan aitojen ja todella suurien hirven luiden, joita ystäväni antoivat. Ne eivät kylläkään tuoksu hienoimmalle parfyymille, mutta pitävät huushollin vailla tihutöitä. En uskalla edes ajatella mitä sitten tapahtuu kun ne on kaluttu loppuun. Paitsi jos ne kestävät siihen asti että tytteli on jo lähes aikuinen.

Ikuinen mysteeri on se, että vaikka olemme olleet tunnin lenkillä metsässä jossa se on saanut riehua ja pissiä mielin määrin, niin sillä siunaaman sekunnilla kun tulemme sisään, se ryntää paperille pissille. Vaikka se teki matkalla kotiin viimeiset pissinsä. Mikähän logiikka siinäkin oikein on?! Nyt olemme muuten jo päässeet siihen pisteeseen että yönsä neiti nukkuu pissimättä. Aiemmin piti päästä papereille pari kertaa yössä. Alas sängystä se hyppäsi lattialle laitettujen tyynyjen päälle, mutta takaisin se piti nostaa. 

Mutta kaikkien näiden tihutöiden ja riemullisten yllätysten lisäksi olin myös unohtanut sen, mitä kaikkea kivaa pentu tuo tullessaan. Joka päivä saa nauraa vatsa kippurassa sen tempauksille. Ja tuntea mahdottoman suurta ylpeyttä kun voi kertoa kavereille miten se on oppinut tulemaan joka kahdeskymmenes kerta luokse kutsuttaessa, tai osaa antaa tassua, tai ei enää karkaa likomärkänä kastelemaan sohvia vaan odottaa nätisti pyyhkeellä kunnes se on kuivattu. Kivalta tuntuu myös seurata miten se kasvaa ja vankistuu. Miltä turkki näyttää missäkin kasvun vaiheessa, miten toppikarvat alkavat kaatua silmille. Ja miten mieltä lämmittääkään kun iso koira pesee sen silmiä onnesta ynisten tai ne nukkuvat yhdessä mykkyrässä päiväunia tai saavat hepuleita ennen ulos lähtöä. Ja miten auvoinen olotila se onkaan kun pentu hyppää sohvalle ja käpertyy kainaloon päiväunille. Pennut nyt kerta kaikkiaan ovat vaan niin mahdottoman suloisia – riiviöitä toki – mutta suloisia. Eikä mene aikaakaan kun huomaan, että minulla on kotona kaksi isoa koiraa, ja en enää muista millaista se oli, kun oli pentu talossa. Ennen kuin taas joskus tulee seuraava pentu joka muistuttaa tämän kaiken mieleeni.